Vain sellaista voi suojella mistä välittää ja minkä ymmärtää, kirjoittaa ekologi ja muurahaistutkija Unni Pulliainen. Luontokatoa koskettavasti käsittelevä teksti kysyy: Voitaisiko edes muistaa?
Luontokato. Täysin luonnoton kato.
Mieti vaikka lintujen keväistä konserttia. Vuoden päänäytös! Hetkessä loppuunmyyty.
Tiketistä ostettu liput permannolle, tahdon katsos eturiviin! Vitsi että olen odottanut tätä koko pitkän syksyn ja talven! Sormet valmiina somettamaan: “Täällä mä oon, ah, livekeikka!”
Kello on kaks vaille. Ketähän tänä vuonna on solisteina?
Yleisö hiljenee odottamaan.
Esirippu siirtyy sivuun. Orkesterin tuolit.. … …tyhjillään.
Takarivissä yksi väsynyt varis ja kaksi hämmentyneen näköistä peippoa.
Hiljaisessa salissa tyhjyydestä kaikuva KrRrAAAAaaAA. Peipot ei edes vaivaantunut. Mitäs hemmettiä?!? En minä tästä maksanut. Vaadin rahat takaisin!
Mutta kuka maksaa kun hiljenee linnut?
Kun vaikenee vaarat?
Tyhjenee puiden oksanhaarat?
Avautuu metsän haavat?
Minä maksan, ja sinä.
Muita ei oo.
Mutta joku lähtee aina kuitenkin. Aina joku lähtee kuitenkin. Kuitenkin lähtee. Aina.
Kuka siis on tärkeä? Kenen elää kuuluu? Kuka sen saa päättää? Milloin sillä on väliä kun joku puuttuu?
Jos lentokoneesta puuttuu mutteri. Jos laivasta repsottaa tiiviste. Haittaako se?
Jos katoaa Stellerinmerilehmä, puuttuu metsästä Atlaskarhu, niin huomaako sitä kukaan? Lähtikö yksikään kyynel näiden mukaan? Yksikään?
Vaan auttaako itkukaan jos muuttaa pois maapallolta?
Siis oikeesti!!! Minne meni mammutti? Kuka Dodolta valot sammutti? Missä hitossa on Dodo? Miksei se oo täällä? Mäkin oon ja oon vaan tämmönen tavallinen Pulliainen. Tuu Dodo takas! Rakas!
Hei hetkinen..mikäs tuo on? Näinkö oikein, näinkö Dodon? Vai kuitenkin vaan puutteesta ammottavan kolon? Lähes nolon olon kun ei nyt taas ole mitään hajua keitä nää nyt oli jotka taas lähti. Ne meni jo.
Sori, myöhästyit.
Vain sellaista voi suojella mistä välittää, minkä ymmärtää. Vaikkei näitä enää nää missään yhtäkään. Voitaisiko edes muistaa?
Menetetyt, kenties ei kuitenkaan unohdetut? Maapallon Sanomien sunnuntaipainoksen Kuolleet -osio vähän paisui. Hitto, kaksitoista aukeamaa. Kaikki nimet on luettava, vaikka jäähtyisi kahvi.
Vaikkei ole näille hautausmaata hautakivineen, ei muistomerkkejä joiden äärellä muistella, joiden kylkeen sytyttää kynttilä -voisi kuitenkin olla hulvaton hautajaisriitti! Muisteltaisiin. Naurettaisiin.
Ei hitsi, muistatko miten hyvä tilannekomiikka Tarpaanilla oli? Sillä oli aina hyvä meininki! Voi häntä muistamme ilolla, onneksi olit!
Ja hei me ollaan elossa! Se on tärkeää. Me voidaan yhä muistaa. Meissä on tilaa.
Meissä virtaa elämä. Virtaa veri, virtaa vesi. Virtaa ajatukset ja rakkaus.
Annetaan Tarpaanien ja Siniantilooppien elää siellä, imusuoniston ja ajatusten välissä, suonikohjujen ja sielun välissä.
Virratkoon suru ja muistot. Tervetuloa. Meissä on tilaa.
** Unni Pulliainen on väitellyt filosofian tohtoriksi Helsingin yliopistosta, aiheenaan muurahaisten sosiaalinen evoluutio. Tämän lisäksi hänellä on myös näyttämötaiteiden tutkinto musikaaliteatterikoulusta Isosta-Britanniasta. Unni toimii Silentopia-hankkeessa tutkijana ja esiintyjänä.